Mun ensimmäiset muistot on lapsuudesta, että musta piti tulla isona roskakuski. Tai postinjakaja. Mutta musta roskakuljettajat oli cooleja, en sitten tiedä vaikuttiko tädin miehen kyseinen ammatti tähän. Enkä näin myöhemminkään ymmärrä, missä vaiheessa mun hajuaisti on herännyt todellisuuteen, että ei olisi todellakaan mun ammatti. Eikä ne oo enää ees coolisti roskakuskeja, vaan niillekkin on jostain syystä keksitty jotkut uudet hienot nimikkeet. Voisin kysyä miksi, mitä vikaa vanhassa nimessä mutta hei, onhan maailmassa niitä sandwich artistejakin ;D

Toinen mikä oli coolia, oli postinjakajat. Ne ajoi pyörillä ja kilautteli kelloja. Ne toi kauheen kivoja juttuja postilaatikkoon. Näin aikuisena totean, että meidän postikusti tuo tosi harvoin mitään kivaa. Se on tasan laskuja ja verottajan kirjeitä. Loput on mainosta, että pitäisi ostaa kauheesti jotain kaikkea kivaa. Eikä ne ees aja enää kai pyörillääkään, vaan sellaisilla ihme kirppuautoilla, ekologisia sähköautoja. Ja kohta ne ei aja ees niillä vaan kirjeet tulee sähköisenä sulle virtuaalipostilaatikkoon. Kaiken kivan lähettäminen maksaa niin ettei kellään oo enää varaa.

Ala-asteella ja yläasteella ammattit vaihtui tiuhaan tahtiin, samaa tahtiin kun ihastumiset tai bestikset. En mä itse asiassa tainnut kamalasti ees haaveilla mistään ammatista, oli tärkeempää selvii vaan koulusta ja elämästä hengissä. Lukiossa mä innostuin historiasta ja luin sitä niin paljon kuin kursseja riitti. Haaveilin,että lukion jälkeen oisin lähtenyt siitä tekee ammatin, mutta en ole vieläkään keksinyt kovin kivaa alaa liittyen historiaan. En ole opettajamateriaalia, enkä pölyisiä museoiden suurin ystävä. Se sit jäi, kuten jäi hetkeksi lukion jälkeen koko ammatin mietintä.

Välivuosihan piti vaan pitää mutta heräsin kymmenen vuotta myöhemmin siihen, että pukeudun vihreään, hoen "löytyykö bonuskorttia" ja "kiitos". Pyörittelin silmiäni ja mietin, että miten ihmeessä tästä hommasta voi tykätä, jossa lähinnä sua pidetään lattiamattoakin arvottamampana työntekijänä niin asiakkaan ja työnantajan silmissä. Mutta työkaverit, niiden vuosien aikana mä löysin kuitenkin ihmisiä elämääni joiden kanssa elämä oli kivaa. Opin työntekemisen ohella olemaan ihan sosiaalinenkin.

Sitten tuli muksut ja koti. Sitten tuli se mikä oli pitkään jo mielessä pyörinyt, yrittäjyys. Oma verenperimä kun on yrittäjyyttä täynnä jo kolmessa polvessa, oli suorastaan ainoa vaihtoehto vaan lähteä kokeilemaan. Vuosien varrella toki alat ja tuotteet vaihtui, mutta oli aika luonnollista jatkaa sen parissa missä mä olin parhaan kokemuksen saanut -lastentuotteet.

Oon mä halunnut olla floristi, puutarhuri, lentäjä, markkinoinnin ammattilainen, johtaja ja yksinkertaisesti suuri. Mulle oli koulussa jo tärkeetä tehdä kaikki just toisin kuin muut. Käsityössä valitsin ihan tasan toisen väriset kankaat, ja muutenkin piti olla aina erilainen. En mä loppupeleissä ollut missää paras tai edes hyvä mutta erilainen piti olla. Lienee seurannut tähän päivään saakka, että pitää viimeiseen saakka tehdä asiat eri tavalla kuin muut. Vaikkei siinä olisi ees mitään järkeä.

Erilaisuuden huomaa, että lasten jälkeen työelämän täytti erilaiset projektit ja oman elämän taistelut sen myötä. Ei ole laskettu tunteja tai palkkaa, on eletty fiiliksellä, innostuttu ja juostu sen myötä seinään pää edellä. Välillä juokseminen on kannattanut, välillä ei. Elämä on haasteellista ja voin sanoa,että yrittäjyyttä pitäisi opiskella jo koulussa ylä-asteella tai lukiossa. Oppisi ainakin miettimään kaksi kertaa onko järkeä yhtään. Mutta toisaalta, vuoden aikana mä olen oppinut enemmän kuin koko elämäni aikana. Mikään koulu ei antaisi mulle tätä tietotaitoa. Ja hitto, jos ei muuta niin olen jumankekka ollut rohkea. Tai siis lue; rohkean tyhmä.

Koska tässä elämässä ei mietitä päivää edemmäksi, eletään päivä kerrallaan, illalla sitten voi ehkä yrittää harkita miettivänsä, elämä on aika hektistä. Välillä tuntuu jopa mielipuoliselta, koska tunneihmisenä mä juoksen riemusta hihkuen joka kerta seinään vaikka joku huutaisi korvassa, että älä nyt saatana! Nyt alkaa olemaan vähän pää kipeä. Siihen ei auta Suomen tilanne, ja tuntuu että koko yrittäminen perustuu johonkin, mistä ei ole mahdollisuuksia selvitä. Se määrä ottajia ympärillä on kuin itikkalauma joka imee kyllä sut niin viimeiseen pisaraan, ja sä et siinä paljon yhtään vikise ja kitise vastaan vaikka kuinka huidot. Linnaan joudut;) . Itellä vain nappikauppa, mutta monella sellainen unelma jonka tarkoitus oli tehdä suurta ja menestyä. Ei, parhaillaan olevat alennusmyynnit ei ole kenenkään yrittäjän unelma, mutta asiakkaan onnenpäivät kyllä toki. Onnea vaan sulle asiakas ;).

Tuleva syksy avas taas mietintämyssyn ja mietin vakavasti yhden mahdollisuuden herättämistä ja kokeilua. Nauran, että miten tää uusin unelma liittyy 95% yksityisyrittämiseen (kuka hakkaa sitä järkeä, että älä nyt saatana!), tuotteeseen jonka pilaantuminen on biljoona kertaa nopeampaa kuin tällä hetkellä olevien tuotteiden. Joudut luomaan, olemaan läsnä trendeissä ja ennenkaikkea, hemmetin perillä aika monesta asiasta. Plus taitava, aina töissä... Tämäkin vaatis sen 2-3 vuotta sitoutumista palkatta, jotta voin sitten ottaa lisää lainaa ja tarkistaa ettei kylällä oo jo sata samaa puljua, ja että vaikka joku haluais joskus lepytellä vaimoaan viikonlopun jälkeen;)

Juteltuani erään kyseisellä alalla olleen kanssa kerran sain kuvan,että ei se ole ruusuilla tanssimista... miksi mä taas mietin sitten sitä? Eiks olisi vaan helpompi mennä sinne kassalle hymyilee ja kysyy sitä hemmetin bonuskorttia ja pakastepussia pakkasille?