”Joo joo, antaa kesän tulla, vielä aikuisuuteen on aikaa. Vielä sadut totta on ja kesä täynnä taikaa. Me aikuisiksi ehditään kyllä kasvaa myöhemminkin. Vielä leikkiä tahdomme hetkisen - tai ehkä kauemminkin.”

Voi sitä lapsuutta. Elämä kaikkinensa oli sadunhohtoista, hyvin kerkesi pysähtymään ja ihmettelemään ympärillä olevaa elämää. Suurimmat kriisit olivat ehkä ne hampaanpesut tai aikaiset nukkumaanmenot. Vähän vanhempana ehkä jonain iltana nukuttiin kyynelten keskellä itsemme uneen kun ei se naapurin poika sanonutkaan moi, eikä edes jäänyt kuuntelemaan oliko sulla ehkä jotain sydämmellä. Aikuisen kynnyksellä elämä oli auki, kaikki oli uutta ja mahtavaa. Ei paljon mietitty tai pohdittu, mentiin ja tultiin miten haluttiin -aina oli huominen. Aina selvitään, antaa mennä vaan. (okei, ei se ihan näin helppoa ollut, mutta ei sen murehtiminen tuo mitään, joten mennään tällä ajatuskululla eteenpäin;))

Mihin on kadonnut ne huolettomat ajat ja vuodet? Miksi vanhetessaan kadottaa luontaisen kyvyn nauttia ja olla murehtimasta asioista jotka eivät oikeasti venettä tai maailmaa kaada? Milloin lakkasi kyky hymyillä ja olla toiselle kiltti? Milloin lakattiin itkemästä onnesta, nykyään itkemisen taito vaatii paljon rohkeutta, koska kukapa aikuinen enää itkee? Koska pitää olla vahva aikuinen, esimerkillinen ja turvallinen. Pärjätä maailmassa.

Päätin joskus, että musta ei tuu ikinä aikuista. Mutta tästä päätöksestä huolimatta, olen aikuinen ja  kannan aikuisten murheita. Kiirehdin, juoksen, väsyn ja turhaudun. Vaikka kuinka yrittää, tuntuu että aikuisen elämä ei ole mukavaa. Vastuu itsestä, toisista. Vastuu ihan kaikesta.  Elämä vie suuntaan, jossa on yhä vähemmän vaihtoehtoja joihin vaikuttaa. Vielä vähemmän aikaa hymyillä auringon kanssa kilpaa, ihmetellä sateen jälkeen asfaltille kierineitä matoja, juosta metsässä, kiipeillä puissa...

Asenne. Sepä juuri. Ei kukaan ole oikeasti kadottanut lapsellisuuttaan tai lastaan sisällään. Me vaan unohdamme sen.

Vietin taas tovin mökillä hyvän ystävän ja kekaroiden kanssa, ja paljon kerettiin parantaa maailmaa. Kummallakin elämä on vaiheessa, täynnä uskon puutetta, pelkoa, väsymystä ja riittämättömyyden tunnetta. Kumpikin arvostaa elämäänsä sellaisena, missä on mahdollisuus tehdä niitä asioita mistä saa hyvän olon. Samalla kuitenkin koettiin, että sen saavuttaminen on niin työn ja tuskan takana, ja matkaan tarttuu ihmisiä jotka eivät siihen kuulu, jotka vaan tekevät meistä entistä epävarmempia luotsaamaan siihen suuntaan mihin pitäisi.

Mä kuitenkin uskalsin tehdä sen, mistä olen lapsena jo haaveillut. Ei parhain vaihtoehto taas perheen ja talouden kannalta, mutta uskottava se on ,että elämä kantaa ja jos mä vaan uskallan... kaikki ovet on avattavissa.